Juhani Sorri (25.10.1941–4.3.2024).
Nuorten SM-kilpailussa vuonna 1960 neljänneksi tuli 18-vuotias lappeenrantalainen Juhani Sorri. Raimo Tuusvuoren shakillisessa opissa kasvanut nuorukainen tulisi saavuttamaan vielä paljon enemmän. Tie Lappeenrannasta vei Lahden Shakkikerhoon, sieltä Etelä-Vantaan Shakkiin ja ennen 1990-luvun puoliväliä Helsingin Shakkiklubiin. Klubi jäi Jussin viimeiseksi seuraksi. Hän kuoli maanantaina 4.3.2024 pitkän sairauden jälkeen.
Liityin Lahden Shakkikerhoon vuonna 1988. Se toinen oli Työväen Shakkikerho, jonka peli-illoissa kävin myös, kunhan vähän kasvoin ja viisastuin. Lahden shakkielämässä oli paljon värikkäitä persoonia, niinhän taisi olla kaikkialla. Oli myös jokunen mestaripelaaja, joiden nimet olin oppinut tuntemaan Suomen Shakista ja sanomalehtien shakkipalstoilta. Aki Lahti, Jouko Äijälä (joka tosin taisi tehdä comebackinsä vasta pari vuotta myöhemmin), Unto Venäläinen ja Jussi. Äijälän Joukoa lukuun ottamatta kukaan herroista ei kylläkään käynyt kerhoilloissa. Joukkuepeleissä heihin kuitenkin tutustui, nuori oli tervetullut.
Jussi kiersi 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa ahkerasti viikonlopputurnauksia. Hänen viininpunaisessa Saabissaan oli aina tilaa. En muista, että ratin takana olisi koskaan ollut kukaan muu kuin Jussi. Pelkääjän paikalla istui aina peloton näkövammaisten shakin pioneeri Keijo ”Keksa” Miettinen. Takapenkillä minä ja Kankaisen Jarkko höristelimme korviamme. Jussilla ja Keijolla oli pitkä yhteinen historia eikä aina ihan väritönkään. Pitäisi kysyä Uimosen Matilta, miten kaikki menikään. Mattihan oli jo muuttanut Lahdesta pois. Joukkuematseissa sentään nähtiin. Ja oltiin tietysti etätuttuja Matin, Toppolan Karin ja Koskisen Matin 70–80-lukujen taitteessa toimittaman Moukka-nimisen kerholehden välityksellä. Jokusen vuoden yritin elvyttää hienoa julkaisua Jarkon ja Tikanderin Timon kanssa. ”Pikkupoika Nastolasta” oli Jussin minulle antama lempinimi. En ole varma, mitä kaikkea tuohon kätkeytyi. Mutta landella elettiin, Saab kynti peltojen poikki pikkupoikaa hakemaan. Hyvin usein takapenkkiläisille annettiin tehtäviä ratkottavaksi – tai pelattiin sokkona kuskin kanssa. Yhden kerran voitin, kun Jussi unohti aseman. Ei hän sitä tainnut myöntää siltikään, vaikka umpisokea Keijo vierestä todisti.
Saavutuksistaan Jussi ei juuri puhunut, vaikka olihan niitä toki. Hän pelasi SM-turnauksia viidellä vuosikymmenellä. Ensimmäisellä kerralla vuonna 1966 tuli neljäs sija Heikki Westerisen, Matti Rantasen ja Aki Lahden vanavedessä. Seuraavana vuonna se kirkastui hopeaksi Kaarle Ojasen voittaessa pisteen erolla ja Heikki Koskisen jäädessä puoli pistettä. Samoin hopeaa tuli vuonna 1972 yhdessä Yrjö Rantasen kanssa. Ojanen oli tälläkin kertaa parempi puolen pisteen kaulalla. Menestys toi paikan Skopjen olympiajoukkueeseen (Westerinen, Ojanen, Ilkka Sarén, Sorri, Rantanen, Ilkka Kanko). Maajoukkuepaikka oli auennut jo vuotta aiemmin joukkue-EM-karsintakilpailuun. SM:issä 1989, 1990, 1992 ja 2001 sijoitus jäi jo vaatimattomammaksi.
Jussin suhde pikashakkiin on jäänyt minulle hieman epäselväksi, mutta pronssia tuli henkilökohtaisesti vuonna 1980 Yrjö Rantasen ja Kaj Kivipellon jälkeen. Joukkuebliksteissä sama temppu onnistui Valkeakoskella vuonna 1982 Lahden Shakkikerhon joukkueella Uimonen, Sorri, Jyrki Rantala, Toppola. Samoihin aikoihin taittui erinomaisesti myös kirjeshakki, vaikka SM-mitaleja on vain pari (hopea 1969 ja kulta 1974). Vuonna 1979 saavutettua kansainvälisen mestarin titteliä seurasi suurmestarin titteli Eino Heilimon muistoturnauksen voiton myötä. Kirjeshakki, joka oli tuohon maailman aikaan aivan toista kuin nykyinen tietokoneavusteinen tai -painotteinen pelaaminen, oli Jussille erittäin mieluinen harrastuksen muoto. Onkin varmaa, että jos Jussin parhaita pelejä halutaan löytää, niitä tulee etsiä kirjeshakin puolelta. Harmi, että yksi törppö vastustaja vei halun jatkaa.
Ura oli kyllä jokseenkin kaksijakoinen. Uuteen nousuun se lähti ahkeran viikonlopputurnaamisen siivittämänä 80-luvun jälkipuoliskolla. Shakkimestari vuosimallia 1965 oli nyt jatkuvasti viikonlopputurnausten palkinnoilla. Suomen Shakkiliiton mestaruusturnauksen voitto ja KvM-tulos vuonna 1991 antoivat uutta puhtia. Selolukukin nousi sata pistettä lähes 2450:een. Takaisin maajoukkuevalmennukseen päästyään Jussi joutui opettelemaan shakkia uusiksi Iivo Nein johdolla. Ikuinen d4-avaaja alkoi pelata myös avopelejä. Tai ei sekään ihan aina niin mennyt. Eräs viikonloppupeli Mihail Rõtšagovia alkoi 1.e4 c5, ja nyt Jussi pelasi 2.c4. Saabissa sitten kysyin, pelaisiko Jussi myös 1.c4 c5 2.e4. Vastaus oli: ”En tietenkään. Asemahan on eri.” Peli päättyi sillä kertaa tasan. Pari vuotta aiemmin oli tullut komea voitto.
Kaudelle 1990–91 Jussi siirtyi Lahden Shakkikerhosta Etelä-Vantaan Shakin riveihin. Lahti oli tipahtanut kakkosdivariin, eikä Jussi tuntenut siellä pelaamista mielekkääksi. Kotipaikkakin vaihtui, joten loikkaus oli helpompi. Lukkarinrakkautta Lahtea kohtaan Jussi takuulla tunsi. Vuonna 1972 Aki Lahti oli ideoinut joukkuekilpailun, joka oli lähtölaukaus 1974–75 pelatulle cup-kisalle, josta hiljalleen kehittyi nykyisen muotoinen seurajoukkueiden SM-kilpailu. 3.9.–26.11.1972 pelatun kilpailun voitti Gambiitti, Lahden Shakkikerho ja Helsingin Shakkiklubi jakoivat toisen sijan. Vasta EtVaSiin muutosta käynnistyi kuitenkin myös menestyksekäs JSM-ura. Kaudella 1990–91 tuli pronssia, seuraavalla kaudella 1991–92 se vaihtui hopeaksi, samoin sitä seuraavalla. Vielä yksi loikka HSK:hon toi kultaa kaudella 1997–98 ja pronssia kausilla 1999–2000 ja 2000–2001. Näin myös seurajoukkueiden Euro-cup ja Luxemburg tulivat tutuiksi vuonna 1998.
Jussi teki pitkän päivätyön myös shakin oheistoiminnoissa, lähinnä näkövammaisten kanssa. Yllättävän moni näistäkin velikullista on jo poissa. Viimeisimpänä Vuorisen Arto, joka kuoli pari kuukautta sitten. Vuonna 1976 Kuortaneella järjestettiin sokeiden shakkiolympialaiset. Jussi ei tainnut silloin vielä olla mukana, mutta eiköhän silloinkin puuhamiehenä toimineen Miettisen Keksan henki alkanut vaikuttaa pian sen jälkeen. Ja Jussi takuulla viihtyi roolissaan ”näkkäreiden” valmentajana. Sen sijaan yllättävää on, että hän toimi myös Suomen Shakkiliiton hallituksessa vuosina 1979–82 ja siitä suurimman osan varapuheenjohtajana. Tällaista tiukkaa järjestöllistä roolia en osaa Jussille sovittaa.
Maalaispoikana ihailin Jussin tyylikästä pukeutumista ja charmanttia olemusta. Hänen kätensä olivat kauniit ja kynnet hyvin hoidetut. Siirrot tehtiin aina sulavasti ja elegantisti. Apua sai aina pyytämättä niin jälkianalyyseissa kuin muutenkin. Tarinoita riitti ja hymy oli herkässä. Osasi hän olla pisteliäskin, mutta sekin tuli hymyn tai naurun saattelemana.
Lämmin osanottoni Jussin läheisille, pelikavereille ja ystäville.
Marko Tauriainen
